Pitkään blogi on ollut unohduksissa.

En ole kokenut tarvetta päivittää kuulumisia, koska ne ovat pysyneet ennallaan.

Viimeisestä postauksesta on pian kolme vuotta! Oikeasti, kolme vuotta!

 

Olen saanut pitkästä aikaa kommentteja, sen myötä aloin yksi ilta lukemaan mennyttä aikaa. Niin paljon on asioita, joita ei edes muista enää. Eipä ihme, koska lapsi täyttää ensi kuussa jo yhdeksän vuotta!

 

Lapsemme on onnekas, hän selvisi vuosi sitten "puhtain paperein" lonkkakontrollista. Luultavasti katsovat vielä uudet kuvat vuoden päästä, tai jopa myöhemmin. Mitään ongelmia ei siis ole.

Kaikki leikkaukset, kipsit, sairaalassa olot, valvotut yöt, pelko ja epävarmuus.

Kaikki ovat mennyttä. Eli meille kuuluu hyvää!

 

 

Tänään on kulunut tasa kolme vuotta päivästä, jolloin pääsimme kotiin ison lonkkaleikkauksen jälkeen.

Luin äsken kaikki blogini kirjoitukset, enkä voinut välttyä kyyneliltä.

Niin paljon huolia ja murheita. Rankkaa arkea, selviytymistä päivästä toiseen. Lapsen viihdyttämistä, hoitoa ja huolenpitoa. Kontrollikäyntejä ja pelkoa toipumisen suhteen.

Mukaan on mahtunut myös iloa ja naurua. Lapsen positiivista asennetta, hiustenpesusta nauttimista, liikkumisen iloa ja kävelemisen uudelleen opettelua. Painimista isosiskon kanssa lattialla. Siskon, joka on aina pitänyt hyvää huolta pienemmästään.

 

En voi kyyneleittä kertoa, millaista kaikki on ollut. Omat tunteet nousevat aina pinnalle, kun kerron uudelle ihmiselle meidän matkastamme.

Matkasta, joka on kovalla työllä kuljettu eteenpäin.

Matkasta, joka on vaatinut meiltä paljon.

Matkasta, josta olemme saaneet paljon.

Matkasta, jota voimme kulkea lähes huoletta eteenpäin.

 

Elämänkokemuksen ja vanhemmuuden kautta osaa vaatia paljon enemmän.

 Elämässä tulee vastaan erilaisia haasteita ja vastoinkäymisiä. Niistä pääsee yhdessä yli. Kokemus vahvistaa.

 

Onnellinen on se ihminen,
joka osaa nauttia pienistä asioista,
arkipäiväisistä tapahtumista
auringonpaisteesta, linnuista langoilla,
aamiaisesta, päivällisestä, lounaasta,
aamun lehdestä postilaatikossa,
vastaantulevasta ystävästä -
Niin monet tavoittelevat elämän nautintoja
menemällä niiden ohitse.
- Tommy Tabermann

Posti toi eilen kutsun sairaalasta. Vuosittainen kontrolli röntgeniin ja lastenkirurgin vastaanotolle.

Kontrollipäivät ovat edelleenkin sellaisia, jotka saavat minut levottomaksi. Ei tosin niin paljon kuin vuonna 2010, mutta sitä tunnetta ei ikinä unohda. Hieman jännittää, onko tilanne edelleenkin hyvä.

On mukava tavata sama kirurgi, joka muistaa meidät monen vuoden hoitosuhteen ajalta. Hän on tehnyt mahdolliseksi sen, että lonkkien suhteen olemme saaneet viettää ihan normaalia elämää. Monesti tuli mutistua, miksi täytyy tehdä niin ja näin. Lääkärin ammatti on vaikea ja täynnä eettisiä kysymyksiä. Se on sellainen rooli, missä en ikinä halua olla. Alempi "kasti" riittää minulle hyvin. Ja siltikin niitä eettisiä pulmia tulee eteen.

Hoitotaival on vienyt meiltä sitä "normaalia elämää", mutta tuonut esille sen, että erilaisuus ja vastoinkäymiset vahvistavat. Lisäksi sairaalamaailma on tehnyt lapsestani rohkean. Hän ei pelkää hurjimpiakaan hoitotoimenpiteitä. Hän on aina reipas tyttö, pelkäämätön. Sitä rohkeutta moni aikuinen saa kadehtia! Hän muistaakin mainita, että "Minähän oon aina reipas" :) Meidän oma rakas murunen <3

Kirjoitukseni 25.10.2011:

"Vaikka lonkkakipsin kanssa oleminen on meidän perheelle tuttu juttu, vie totuttelu oman aikansa...

Alkuun tyttöä kiukutti kun ei itse päässyt liikkumaan Ei mikään ihme, oli sentään jo 10kk ennättänyt kävellä, juosta ja hyppiä. Kahtena ensimmäisenä päivänä kotona tyttöä pidettiin paljon sylissä.

Aika saadaan kulumaan askartelemalla, palapeleillä, piirtämällä, katsomalla titiä... Tytöt ovat jo muutaman kerran olleet omassa huoneessaan, kuunnelleet lastenlauluja ja touhuilleet pöydän äärellä

Onhan tämä paljon rankempaa normiarkeen verrattuna. Itse huomaan olevani iltaisin ihan poikki, sirkusapinan rooli vie mehut!

Yöt ovat olleet yhtä vaihtelevia kotona niin kuin sairaalassa. Jokatoinen hyvä, sitten väliin huono. Parempi toki tälleen kuin aina valvottaisiin. Oli tässä jo yksi TÄYSIN nukuttu yö kaikilla, mahtava olo aamulla! "

---------------------------------------------------------------------

Onneksi aika tekee tepposet ja tällaiset kirjoitukset unohtuvat. Jollei niitä mene itse lukemaan.

Miten olisi käynyt, jos olisimme eläneet 1900- luvun alussa? Ihmetelty kun lapsi ei opi kävelemään ja siihen ne ihmettelyt olisivat jääneet. Millainen tulevaisuus olisi lapsella ollut? Jalkaa raahaten eteenpäin, kipuja ja lopulta sänkypotilas?

Vaikka lapsemme kohdalla lonkkaluksaation löytyminen kesti turhan pitkään, olemme onnellisia että saimme noin ihanan, nauravaisen, juoksevan ja pomppivan tyttären tällä 2000- luvulla! Tässä ajassa lääketiede on kehittynyt niin paljon, että röntgen- ja magneettikuvia apuna käyttäen ammattitaitoiset kirurgit osaavat korjata lapsen lonkat lähes symmetrisiksi.

Aika. Se menee välillä liian hitaasti. Välillä juoksee niin lujaa ettei meinaa perässä pysyä.

Oletteko muistaneet kääntää kellot ajassa taaksepäin?

Moikka moi vaan :)

Käytiin tänään pitkästä aikaa neidin kanssa lonkkakontrollissa. Rtg-kuva näytti huisin hyvältä! Lonkkamalja alkaa olemaan symmetrinen toisen kanssa, mahtavaa :) Vai liekö jo on, niin hyviä uutisia etten tarkalleen muista edes enää...

Koko blogi ollut unohduksissa aivan. Ollut aika kiireinen kevät. Etteikö olisi tullut pientä hengähdystaukoa, niin mentin ostamaan oma talo :) Sen parissa ollaan vietetty tiiviisti aikaa remontin suhteen.

(ihania syreeneitä kasvaa meidän pihassa, kuva tosin otettu netistä)