Tänään on kulunut tasa kolme vuotta päivästä, jolloin pääsimme kotiin ison lonkkaleikkauksen jälkeen.

Luin äsken kaikki blogini kirjoitukset, enkä voinut välttyä kyyneliltä.

Niin paljon huolia ja murheita. Rankkaa arkea, selviytymistä päivästä toiseen. Lapsen viihdyttämistä, hoitoa ja huolenpitoa. Kontrollikäyntejä ja pelkoa toipumisen suhteen.

Mukaan on mahtunut myös iloa ja naurua. Lapsen positiivista asennetta, hiustenpesusta nauttimista, liikkumisen iloa ja kävelemisen uudelleen opettelua. Painimista isosiskon kanssa lattialla. Siskon, joka on aina pitänyt hyvää huolta pienemmästään.

 

En voi kyyneleittä kertoa, millaista kaikki on ollut. Omat tunteet nousevat aina pinnalle, kun kerron uudelle ihmiselle meidän matkastamme.

Matkasta, joka on kovalla työllä kuljettu eteenpäin.

Matkasta, joka on vaatinut meiltä paljon.

Matkasta, josta olemme saaneet paljon.

Matkasta, jota voimme kulkea lähes huoletta eteenpäin.

 

Elämänkokemuksen ja vanhemmuuden kautta osaa vaatia paljon enemmän.

 Elämässä tulee vastaan erilaisia haasteita ja vastoinkäymisiä. Niistä pääsee yhdessä yli. Kokemus vahvistaa.

 

Onnellinen on se ihminen,
joka osaa nauttia pienistä asioista,
arkipäiväisistä tapahtumista
auringonpaisteesta, linnuista langoilla,
aamiaisesta, päivällisestä, lounaasta,
aamun lehdestä postilaatikossa,
vastaantulevasta ystävästä -
Niin monet tavoittelevat elämän nautintoja
menemällä niiden ohitse.
- Tommy Tabermann