Kirjoitukseni 25.10.2011:

"Vaikka lonkkakipsin kanssa oleminen on meidän perheelle tuttu juttu, vie totuttelu oman aikansa...

Alkuun tyttöä kiukutti kun ei itse päässyt liikkumaan Ei mikään ihme, oli sentään jo 10kk ennättänyt kävellä, juosta ja hyppiä. Kahtena ensimmäisenä päivänä kotona tyttöä pidettiin paljon sylissä.

Aika saadaan kulumaan askartelemalla, palapeleillä, piirtämällä, katsomalla titiä... Tytöt ovat jo muutaman kerran olleet omassa huoneessaan, kuunnelleet lastenlauluja ja touhuilleet pöydän äärellä

Onhan tämä paljon rankempaa normiarkeen verrattuna. Itse huomaan olevani iltaisin ihan poikki, sirkusapinan rooli vie mehut!

Yöt ovat olleet yhtä vaihtelevia kotona niin kuin sairaalassa. Jokatoinen hyvä, sitten väliin huono. Parempi toki tälleen kuin aina valvottaisiin. Oli tässä jo yksi TÄYSIN nukuttu yö kaikilla, mahtava olo aamulla! "

---------------------------------------------------------------------

Onneksi aika tekee tepposet ja tällaiset kirjoitukset unohtuvat. Jollei niitä mene itse lukemaan.

Miten olisi käynyt, jos olisimme eläneet 1900- luvun alussa? Ihmetelty kun lapsi ei opi kävelemään ja siihen ne ihmettelyt olisivat jääneet. Millainen tulevaisuus olisi lapsella ollut? Jalkaa raahaten eteenpäin, kipuja ja lopulta sänkypotilas?

Vaikka lapsemme kohdalla lonkkaluksaation löytyminen kesti turhan pitkään, olemme onnellisia että saimme noin ihanan, nauravaisen, juoksevan ja pomppivan tyttären tällä 2000- luvulla! Tässä ajassa lääketiede on kehittynyt niin paljon, että röntgen- ja magneettikuvia apuna käyttäen ammattitaitoiset kirurgit osaavat korjata lapsen lonkat lähes symmetrisiksi.

Aika. Se menee välillä liian hitaasti. Välillä juoksee niin lujaa ettei meinaa perässä pysyä.

Oletteko muistaneet kääntää kellot ajassa taaksepäin?