Posti toi eilen kutsun sairaalasta. Vuosittainen kontrolli röntgeniin ja lastenkirurgin vastaanotolle.

Kontrollipäivät ovat edelleenkin sellaisia, jotka saavat minut levottomaksi. Ei tosin niin paljon kuin vuonna 2010, mutta sitä tunnetta ei ikinä unohda. Hieman jännittää, onko tilanne edelleenkin hyvä.

On mukava tavata sama kirurgi, joka muistaa meidät monen vuoden hoitosuhteen ajalta. Hän on tehnyt mahdolliseksi sen, että lonkkien suhteen olemme saaneet viettää ihan normaalia elämää. Monesti tuli mutistua, miksi täytyy tehdä niin ja näin. Lääkärin ammatti on vaikea ja täynnä eettisiä kysymyksiä. Se on sellainen rooli, missä en ikinä halua olla. Alempi "kasti" riittää minulle hyvin. Ja siltikin niitä eettisiä pulmia tulee eteen.

Hoitotaival on vienyt meiltä sitä "normaalia elämää", mutta tuonut esille sen, että erilaisuus ja vastoinkäymiset vahvistavat. Lisäksi sairaalamaailma on tehnyt lapsestani rohkean. Hän ei pelkää hurjimpiakaan hoitotoimenpiteitä. Hän on aina reipas tyttö, pelkäämätön. Sitä rohkeutta moni aikuinen saa kadehtia! Hän muistaakin mainita, että "Minähän oon aina reipas" :) Meidän oma rakas murunen <3