Vaikka lonkkakipsit ja -lastat ovat kamalan näköisiä, kyllä niiden kanssa pärjää. Se on pakko. Jos jättää hoidot kesken, siitä ei seuraa mitään hyvää.

Lapset ottavat sen mitä heille annetaan. Ei siinä auta kenenkään (ääneen) alkaa surkuttelemaan.

Meillä asuu neiti pippuri, urhea tapaus ja melkoinen taistelija! Hän ei ole valittanut mistään hoidoista. Antaa edelleen laittaa yölastan, ikää nyt himpun vajaat kolmevee.

Hän on yleensä iloinen, reipas tyttö. Osaa näyttää tunteensa, ja myös möksähtää ihan pienestä.

En tiedä miten kaikki sairaalassakäynnit ovat vaikuttaneet, osaako hän luottaa paremmin vieraisiin? Onko enemmän äidissä ja isässä kiinni?

 

Viimeisimmät käynnit poliklinikalla ovat osoittaneet, että

*röntgen ei olekaan enää kamala paikka jossa täytyy itkeä

*lääkärin huoneessa voi tehdä muutakin kuin istua äidin sylissä ja itkeä. Voi juosta, näyttää uusia taitojaan. Voi kertoa hassuja juttuja niin että lääkäriä ja hoitajia aivan naurattaa.

Onko hänestä tullut tämän myötä rohkeampi, vai kuuluuko se muuten vain ikään?

----------------------------------------

Meitä vanhempia tämä on kyllä opettanut. Elämä ei mene kuin oppikirjoissa. Olemme tyytyväisiä, että tämäkin hurjan pitkä matka saa lopulta onnellisen lopun. Saamme vihdoin lonkiltaan terveen lapsen!

Mutta ennen tuota äskeistä lausetta, meidän on vielä kohdattava iso leikkaus. Salterin osteotomia.

Lonkkamaljan kaltevuutta muutetaan luuta sahaamalla ja luuhun laitetaan pultteja tukemaan. En edes halua tietää tuon tarkemmin. Minulle riittää tieto että lapsi on hyvissä ja osaavissa käsissä.

Kaiken tämän jälkeen, pienet naarmut tuntuvat pieniltä.