Mielenkiintoa on herättänyt miten lapset suhtautuvat leikkauksiin.

Omakohtaisen kokemuksen perusteella, minä olen eniten pelännyt kaikkea.

Olen nähnyt kamalat painajaiset öisin siitä miten tulisi vakavia komplikaatioita ja lapsi ei selviäisi.

Minun tytär on käynyt pienen elämänsä aikana paljon lääkärissä. Alkuun hän pelkäsi joka tilannetta, eikä reissusta itkuitta selvitty. Jossain vaiheessa hän alkoi reipastua, jossain ennen 2,5 vuoden ikää. Sen jälkeen röntgenissä käynti ei ollut pelkkää itkua. Lääkärin vastaanotolla hän uskalsi jutella ja antoi lääkärin käännellä ja väännellä jalkoja kaikessa rauhassa.

Tyttö tiesi että joutuu leikkaukseen lokakuussa 2010. Hän kertoi siitä jokaiselle meillä käyneelle vieraalle. Ei hän osannut pelätä sitä ollenkaan. Kerroimme että sen jälkeen tulee vielä kipsi, sitäkin selitti innoissaan sillä välin kun äiti oli kauhuissaan.

Pienet lapset eivät osaa ajatella stressata tulevaa. Ennen leikkaussaliin lähtöä hän oli rauhallinen, antoi minun vaihtaa salivaatteet ja otti kiltisti esilääkkeen. Itku pääsi saliin lähtiessä kun äiti jäi kauemmas ja kauemmas, meiltä molemmilta.