Sairaalassa ei tullut kovin pahaa jännitystä ja pelkoa. Yhtä reipas jaksoi olla äiti kuten tyttökin. Miksi itse olisin alkanut kyynelehtimään, jos tytärtä ei mikään saanut itkemään?

Edellisellä kerralla itkin monet itkut jo heräämössä. Nyt tiesin miltä lapseni näyttää happimaski kasvoillaan. Hän nukkui sikeästi, silittelin hiuksia ja odotin... Tyttö ei ollut herätessään kipeä, ainoastaan todella sekava. Niin sekava että puhui outoja. Halusi istua, sameiden silmien pyöriessä päässä. Touhuaminen sai hymyn äidin kasvoille, taisi tyttö huvittaa heräämön hoitajiakin

---------------------

Eilen olimme kotona iltapäivällä kahden aikaan. Pää humisi tyhjää kuten aina osastolla olon jälkeen. Suuresta väsymyksestä huolimatta aloin kirjoittamaan matkakorvaushakemusta, miettimään kauppalistaa, etsimään vaatteita itselleni töihin, pakkaamaan lapsille hoitoreppuja...

Yritin nukkua iltapäivällä hetken, ei siitä mitään tullut. Sairaalan tapahtumat pyörivät niin selvässä muistissa. Yksin pimeässä alkoi viimein itkettämään, oli niin väsynyt olo, mutta samalla onnellinen! En voi vieläkään uskoa, että seuraava kontrolli olisi vasta 7 kk:n päästä!

Eilen illalla ei tarvinnut pitkään unta odotella, aamuun saakka sitä riittikin. Töissä olin ihan muissa maailmoissa puolet päivästä, liian nopea paluu arkeen.

Tyttö oli ollut itkuinen hoidossa, yksi päivä kotona olisi ollut hyväksi kaikille. Onneksi on viikonloppu edessä!