Kutsua piikkien poistoon ei ole kuulunut, olen joka päivä sen toivossa postilaatikkoa kurkistellut. Odotteluun tympääntyneenä päätin eilen soittaa osastolle, koska operaatio mahdollisesti olisi.

Olinkin vähän hätäinen, kutsu on tulossa ihan lähipäivinä Operaatiopäivä on 7.3, eli reilun kuukauden päästä. Siihen mennessä piikit ovat olleet paikoillaan jo 4,5 kuukautta! Alkuperäinen suunnitelma kun oli 2-3kk.

Menen tyttösen kanssa jo edellisenä päivänä röntgenin (ja tod.näköisesti polin) kautta osastolle. Jostain syystä tieto sinne lähdöstä ei ole aiheuttanut mahassani yhtään myllerrystä? Olenkohan jo tottunut tähän rumbaan, vai rauhoittaako tieto mahdollisesta viimeisestä rutistuksesta minut?

 

Ja mitä tyttö itse ajattelee?

~Odottaa INNOISSAAN sairaalaanlähtöä.

~ Sairaalaklovneista, eli pelleistä on puhetta päivittäin. "Pellevihko" on edelleen kovassa käytössä, hän muistaa kaikki lähes 30 hassua nimeä

~Puhuu päivittäin sairaalaan liittyvistä asioista, miten hänellä oli hengitysputki, missä kädessä tippa oli, mitä nimirannekkeessa luki ja mistä kohtaa putkesta tuli verta (dreeni).

~Näyttää puolitutuillekin pitkää arpea ja kertoo missä piikit tuntuvat.

~Haluaa katsoa leikkauksen jälkeisiä kuvia, myös niitä "jossa minä loikun" (eli kesän 2010 vetohoidosta).

~Tänään tyttö näpytteli HelloKitty-läppärillään omassa huoneessaan, "mennään sailaalaan piste fi"

 

Että miten lonkkaluksaatiohoidot vaikuttavat lapseni päivittäiseen käyttäytymiseen, olemiseen ja ajatteluun, juuri näin.

*********************

Se, kun lapsi ihan odottaa sairaalaan pääsyä, vaikuttaa itsestäni omalla tavallaan surulliselta. Mutta samaan hengenvetoon voin todeta olevani erittäin ylpeä omasta pienestä urheasta tyttösestäni! Kysyin että oikeastiko odotat sairaalaan menoa ja entä kun heräämössä voi sattua leikkauksen jälkeen.

Hän vastasi että "vähän aikaa koskee, sitten se menee ohi".

Mietitäänpä me aikuiset sitä, voisimmeko itse kokea asiat yhtä valoisasti?