Monet kerrat olen miettinyt... Millaista elämä olisi ollut ilman tätä?

Olisimmeko olleet onnellisempia perheenä?

Olisimmeko harrastaneet ja tehneet kivoja asioita enemmän yhdessä?

Olisimmeko matkustelleet enemmän?

Olisiko arki ollut tylsää?

Onko kaikki tämä vahvistanut meitä, niin että pienet kolhut eivät meihin koske?

************

Lapsi olisi oppinut normaalisti kävelemään, normaaliin aikaan.

Lapsi ei olisi joutunut olemaan yhteensä kuukautta sairaalassa.

Ei olisi joutunut kipseihin, lastoihin, leikkauksesta puhumattakaan.

En olisi kokenut sitä kamalaa jännitystä ja nähnyt painajaisia ennen lonkkakontrolleja.

En olisi kateellinen terveille liikkuvaisille lapsille, omani istuessa kipsiin valettuna sylissäni.

Vanhin tytär olisi saanut varmasti enemmän huomiota äidiltään, pikkusisko on väkisin vienyt aikaa häneltä.

-----------------------

Tämä on opettanut minua elämän erilaisuudesta. Tuonut mukanaan paljon väsymystä, fyysistä rasitusta, pelkoa, inhoa, kateutta, riemua, ylpeyttä, huolehtivaisuutta. Kaikkea.

---------------------------------

Hetki jolloin lapsemme lonkka todetaan terveeksi,

en osaa, enkä uskalla toivoa sitä vielä. Sisälläni asuu pessimisti, joka ei uskalla leijailla liian korkealla. Ei enää.